Julkaisemme otteita vuonna 1929 ilmestyneestä kirjasta Verkkopallopeli, Hagan Elsa, Otava 1929.

26.11.2010

Verkkopallopelin kehittyminen 1800-luvun lopussa ja kenttäpula

Verkkopallopelin kehittyminen

”Verkkopallopelin sisäinen kehitys on  tehnyt valtavia edistysaskelia. Lentolyönti esiintyi jo ensimmäisissä mestaruuskilpailuissa aikaisemman peruslyöntipelin rinnalla. Koholyönti keksittiin lentolyöntien vastukseksi, ja iskulyönnillä opittiin tappamaan korkeat pallot. Iskulyönti vei tietenkin nelinpeliä suunnattomasti eteenpäin. Valtaviivapeliä ja lentolyöntejä, joiden kannattajat olivat siihen asti muodostaneet kaksi jyrkästi toisistaan erillään olevaa pelaajaryhmää, ruvettiin sitten sovittamaan yhteen; vähitellen ruvettiin kiinnittämään huomiota syöttöönkin, joka pelin alkupallosta muuttui vaaralliseksi hyökkäysaseeksi, jonka vauhti ja suunta olivat tärkeitä tekijöitä pelin kulussa.
Vuonna 1883 toivat amerikkalaiset kierresyöttönsä ensikerran pelikentälle.
Viime vuosina on pallojen ponnahdusherkkyys lisääntynyt, ja se on heti vaikuttanut varsin mullistavasti mestaripelaajien taktiikkaan, joten esim. Cochet nykyjään uskaltautuu keskikentälle pelaamaan välähtäviä, lyhyitä peruslyönti-iskujaan, jotka entisillä matalasti ponnahtavilla palloilla olisivat olleet mahdottomia.”
”Yhä edelleen on verkkopallopeli kehitystilassa. Muutamia vuosia sitten vallinnut yksipuolinen pelityyli on suurissa kilpailuissa saanut kuolemantuomionsa. Enää ei pelaaja voi voittaa omistamalla yhden ainoan murhaavan lyönnin, huimaavan syötön, jymisevän iskun tai salamana välähtävän kämmenlyönnin. Kaikki mestarit ovat nykyjään all-round pelaajia, hallitsevat koko asteikkoa, vaikka heillä tietenkin täytyy luonteensa ja taipumustensa mukaan olla mielityylinsäkin. Mutta sääntönä voi pitää, että nykyjään täytyy esim. naisten oppia syöksymään verkolle ja vahvojen miesten pelaamaan varmaa virtaviiva-puolustuspeliä, ennen kuin heidän kannattaa lähteä maailmanmestaruuksista kiistelemään.”
Pelipaikat
”Maassamme ei ole riittävästi pelipaikkoja. Laaja nuorisojoukko, josta huippukyvyt luonnollisen valinnan kautta kehittyisivät mestareiksi, ei löydä verkkopallokenttiä ja hakeutuu toisiin, vähemmän monipuolisiin ja kiintoisiin, mutta helpommin ja halvemmin toteutettaviin urheilulajeihin, ja jo jonkin verran kehittyneemmätkään pelaajat eivät edes kaupungeissakaan saa vapaahetkinään haluamaansa harjoitustuntimäärää täpötäysiltä kentiltä.
Viime vuosina on kuitenkin taivas hieman kirkastunut ja yhä uusille paikkakunnille ruvennut syntymään hyviä kenttiä sekä niiden ympärille kokoontunut innostuneita pelaajia, jotka ovat koettaneet käyttää hyväkseen kaivattua tilaisuutta tämän jalon urheilun harjoittamiseen. 
Kesäpelikausi on kuitenkin maassamme pelottavan lyhyt, enintään nelisen kuukautta. Tasainen, koko vuoden kestävä harjoittelu, joka on ehdottomasti välttämätön huippukunnon saavuttamiseksi verkkopallopelissä, vaatii meillä sisäsuojia.
Pääkaupunki on tietenkin tässä suhteessa edullisimmassa asemassa. Jo kevättalvella vuonna 1908 se sai ensimmäisen sisäsuojansa, kun Siltasaaren maneesirakennus muutettiin verkkopalloilua varten. Ja kun tämä vuonna 1912 hävitettiin, ei kestänyt kauan, ennen kuin, vuonna 1913, Nikolajeffin liikepalatsin yläkerrassa avattiin kaksi erinomaista sisäkenttää urheilijain käytettäviksi. Sen jälkeen kun nämä mainiot suojat sodan ensimmäisenä vuotena otettiin samaan rakennukseen perustetun ammustehtaan haltuun ja helsinkiläisten verkkopallo-harrastus kitui Kulosaaren tilapäisluontoisen vajan ja Krogiuksen suurkilpailuihin liian ahtaan suojan varassa, pääsi pääkaupungin yleisö vihdoin vuonna 1924 O.Y. Systeman (nykyisen Puistotalon) ensiluokkaisiin suojiin, ja siitä lähtien on harrastus valkoiseen urheiluun pääkaupungissa kasvamistaan kasvanut täyttäen vuonna 1928 Uimahallin yhteyteen rakennetun kaupungin neljännen suojankin kaikki pelitunnit.
Viipurissakin, J.F. Hackmannin, verkkopallopelimme ensimmäisen suojelijan, kaupungissa, oli aikanaan suoja, joka kasvatti pääkaupungin verkkopalloilijoille vaarallisia kilpailijoita (esim. sisarukset Hackmann ja A. Wendelin), mutta jo monta vuotta on sitä valitettavasti käytetty toisiin tarkoituksiin. Sen sijaan avattiin vuonna 1928 Turussa uusi, ajanmukainen suoja, ja heti virisi vilkas toiminta vanhassa kulttuurikehdossa herättäen kiinteät verkkopallosuhteet molemminpuolisten vierailujen ja klubiotteluiden muodossa pääkaupungin kanssa.”